Kolmannen vuosisadan lopulla Rooma oli ajautunut syvään kriisiin: keisarit vaihtuivat nopeasti, sisällissodat repivät valtakuntaa ja ulkopuoliset uhat painoivat rajoilla. Tähän epävakauteen vastasi keisari Diocletianus, joka nousi valtaan vuonna 284 jaa. Hänen näkemyksensä oli radikaali mutta käytännöllinen – yksi mies ei enää kyennyt hallitsemaan koko imperiumia tehokkaasti. Näin syntyi ajatus nelivaltaisesta järjestelmästä, Tetrarkiasta, jossa kaksi vanhempaa keisaria (Augustukset) ja kaksi nuorempaa apulaishallitsijaa (Caesarit) jakoivat hallinnon vastuualueet. Malli tähtäsi tehokkuuteen, alueelliseen reagointikykyyn ja sisäisen kilpailun hillitsemiseen.
Tetrarkia perustui selkeään hierarkiaan ja tehtävien jakamiseen. Diocletianus otti itse vastuun idästä, jossa hän hallitsi Nikomediasta, kun taas toinen Augustus, Maximianus, johti länsiosia. Caesareiksi nimettiin Galerius ja Constantius Chlorus. Kunkin hallitsijan oli tarkoitus koulia seuraajansa ja näin varmistaa vallan jatkuvuus ilman sisällissotia. Valtakunta jaettiin hallinnollisiin alueisiin, ja jokaisella alueella oli oma hovinsa, armeijansa ja virkamiehensä. Uudistukset ulottuivat myös talouspolitiikkaan: Diocletianus pyrki torjumaan inflaatiota ja loi hinnansäätelyjärjestelmän. Myös verotus uudistettiin tasaisemmaksi ja rekisteröinti tarkemmaksi.
Diocletianuksen kaudella keisarin asema muuttui myös symbolisesti. Hän etäännytti itsensä kansasta ja senaatista, omaksuen lähes jumalallisen statuksen. Hän käytti purppurakaapua, häntä lähestyttiin polvistuen, ja hänen asemansa korostettiin jumalallisin viittauksin. Tämä kehitys lisäsi keisarin arvovaltaa, mutta samalla etäännytti häntä perinteisestä Rooman tasavallan ihanteesta. Rooma itse menetti merkitystään keisarillisena keskuksena, ja uudet hallintokaupungit nousivat sen sijaan. Tällainen vallan siirtyminen kuvasti aikakauden muutosta – Rooman valtakunta ei ollut enää sidoksissa yhteen paikkaan, vaan muuttui hajautetuksi, monikeskuksiseksi järjestelmäksi.
Vaikka Tetrarkia ei säilynyt pitkään, sen vaikutus oli syvä. Se osoitti, että hallinnon hajauttaminen saattoi hetkellisesti palauttaa järjestyksen valtakuntaan. Diocletianus vetäytyi vallasta vuonna 305 jaa., mutta vallanvaihdot osoittautuivat pian ongelmallisiksi. Tetrarkian periaatteet murenivat nopeasti kilpailun ja kunnianhimon edessä, ja uudet sisällissodat syttyivät. Silti Diocletianuksen uudistukset loivat perustan Rooman jakautumiselle Itä- ja Länsi-Roomaan – kehitykselle, joka määritti seuraavat vuosisadat. Hänen visioonsa sisältyi ymmärrys siitä, että imperiumi oli muuttunut – ja että selviytyminen vaati joustavuutta, tehokkuutta ja uudenlaista vallan dynamiikkaa.