300-luvun lopulla kristinusko oli noussut nopeasti syrjitystä lahkosta valtakunnan laajalle levinneeksi uskonnoksi. Tämän kehityksen taustalla vaikuttivat aiempien keisareiden myönnytykset, erityisesti Konstantinuksen uskonnonvapaus. Keisari Teodosius I otti kuitenkin askeleen pidemmälle: hän ei vain sallinut kristinuskon harjoittamista, vaan teki siitä valtakunnan virallisen uskonnon vuonna 380 jaa. Tämä tapahtui Thessalonikan ediktillä, jossa kaikkia Rooman kansalaisia kehotettiin omaksumaan nikaialainen kristinusko. Muiden uskontojen asema muuttui ratkaisevasti – erityisesti perinteisten roomalaisten jumalien palvonta siirrettiin syrjään ja lopulta kiellettiin.
Teodosiuksen valtakaudella kirkosta tuli entistä keskeisempi poliittinen voima. Piispoista tuli hallitsijoiden neuvonantajia, ja uskonnolliset kiistat – kuten areiolaisuus – muuttuivat valtakunnan tasolla käsiteltäviksi ongelmiksi. Teodosius käytti hallinnollista valtaansa edistääkseen ortodoksista kristinuskoa, tukien kirkolliskokouksia ja sulkien vaihtoehtoisia näkemyksiä virallisen opin ulkopuolelle. Samalla kirkolle annettiin oikeuksia ja omaisuutta, joka aiemmin oli kuulunut pakanauskontojen temppeleille. Näin kristillinen kirkko alkoi muistuttaa hallinnollista instituutiota – ei vain uskonnollista yhteisöä. Valtakunnan lainsäädäntöön lisättiin kristillisiä arvoja heijastavia säädöksiä, mikä muutti oikeuskäytäntöä ja moraalikäsityksiä.
Teodosiuksen päätösten myötä roomalainen identiteetti alkoi muotoutua uudelleen. Aiemmin monijumalaisuuteen ja keisarilliseen kulttiin nojaava roomalaisuus muuttui asteittain kristilliseksi. Tämä ei ollut pelkästään uskonnollinen muutos, vaan kulttuurinen murros: vanhojen temppelien merkitys väheni, juhlat saivat uutta sisältöä ja taide alkoi kuvastaa kristillisiä teemoja. Rooma ei enää ollut vain maallinen suurvalta – siitä tuli myös hengellinen keskus. Samalla kristinuskosta tuli erottamaton osa valtiollista järjestelmää, ja sen avulla hallitsijat oikeuttivat asemansa Jumalan tahtona. Teodosiuksen toimet vahvistivat kehitystä, jossa kirkko ja valtio kietoutuivat tiiviisti yhteen seuraaviksi vuosisadoiksi.
Teodosius I oli myös viimeinen keisari, joka hallitsi koko yhdistettyä Rooman valtakuntaa. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 395 imperiumi jaettiin hänen kahden poikansa kesken – Honoriukselle Länsi-Rooma ja Arkadiukselle Itä-Rooma. Tämä jako oli sekä käytännöllinen että symbolinen: uskonnon vahvistuminen ei yhdistänyt valtakuntaa, vaan sen sisäiset erot ja hallinnolliset painopisteet eriyttivät sitä entisestään. Teodosiuksen perintö elää silti vahvasti – hänen aikakaudellaan muotoutui malli, jossa keisarivalta ja kristillinen oppi kulkivat käsi kädessä. Tämä liitto vaikutti koko keskiajan yhteiskuntarakenteisiin ja kirkon asemaan Euroopassa.